Lapsen silmin
”Kuule, sää voit pitää Jeesusta kädestä kiinni, jos sua pelottaa”. Näin huolettoman määrätietoisesti rohkaisee eräs kuusivuotias ystäväänsä kirkkohetkessä. Seuraavaksi kaverukset sukeltavat taskulampuilla varustettuina pimeään sakastiin etsimään ristinmuotoisia heijastimia. Alttarille siunattavaksi polvistuneet esikouluikäiset esittävät niin tarkkanäköisiä kysymyksiä, ettei kaiteen toisella puolella olevan auta muuta kuin ihmetellä.
Huoleton määrätietoisuus tulee vastaan seuraavallakin viikolla. Tällä kertaa kirkkoon tepastelee tomerasti kävelemään oppinut yksivuotias hymy korvissa ja housut kahisten – suoraan kohti alttaria. Miten kirkkotila pitkine käytävineen avautuu taaperon tasolta? Olen juuri saarnannut, kuinka Jumalan suuruus tulee näkyväksi alhaalla, matalissa asioissa. Se on erityisen helppoa nähdä näissä kaikista pienimmissä, joiden koko olemus valaisee hämärän.
Perheiden pyhäinpäivänä lasten tilassa leikitään hautajaisia. Pienessä puuarkussa on milloin mikäkin pehmolelueläin. Erityisen vaikutuksen tekee kuitenkin muuan pupu, joka kannen alta ylös noustessaan pomppii ja loikkii riemuisasti, kuin uudessa ruumiissa. Lapset piirtävät kirkossa myös kuvia taivaasta. Niissä näkyy monet sateenkaaren värit ja salaisiakin muotoja.
Kaikki eivät voi samaistua lasten maailmaan tai pikkulapsiarkeen, mutta kaikki ovat lapsia. Uskossa saa huolehtia sekä siitä lapsesta, joka on lähellä, mutta myös siitä, joka on sisällä.
Vauva pötköttelee kirkon lattialla meritähtikelluntaa muistuttavassa asennossa. Luulen hartaasti, että kirkon katto näyttää siitä katsottuna vieläkin korkeammalta. Puhkeaahan Jeesuskin puhumaan Jumalan salaisuuden tuntemisesta seuraavin sanoin; ”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.” (Matt.11:25–26).
Kirjoittaja on lapsen silmin uusia tehtäviään katsova varhaiskasvattaja ja teologi.
