Kuulolla
Kuuntelin youtubesta luentoa vuorovaikutuksesta ja siinä siteerattiin Osmo A Wiion sanomaa ”viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta”. Vähän nauratti, että näin hyvin meillä menee. Samaisessa luennossa kehotettiin enemmänkin harrastamaan vuorokuuntelemista, tutumman vuoropuhelun sijaan.
Kuuntelussa on eri tasoja. Alimmainen taso on sellainen, missä en oikeastaan kuuntele, vaan mietin omiani. Seuraavalla tasolla kuuntelen kritisoiden. Voin kuulla asioita, mistä itse voin ottaa nokkiini ja pahastua. Kuuntelen siis rivien välistä. Tasolla kolme odotan sopivaa väliä, milloin pääsen itse sanomaan omia viisauksiani ja neuvojani. Nelostasolla kuuntelen laskelmoiden mikä puhujan sanomassa on minulle hyödyllistä, mitä voin käyttää kenties omissa puheissani tulevaisuudessa. Tasolla viisi kuuntelen arvostaen ja keskittyneesti. Haluan aidosti oppia jotain toisen sanomasta. Aika hyvä taso tuo viides jo on, mutta vielä on kuudes taso, jolloin kuuntelen tiedostaen ja läsnä ollen. Olen hetkessä, aidosti kertojan tarinaan uppoutuen. Unohdan omat tunteeni ja oletukseni ihmisestä. Se on hieno kokemus, kun samaistun ihmisen elämään ja hänen kokemuksiinsa.
Tällaisen hetken voi saavuttaa esimerkiksi luottamuksellisessa vertaisryhmässä, jossa jokaisella on vuorollaan oma aikansa tarinansa kertomiseen. Muiden ryhmäläisten rooli on olla läsnä ja kuunnella kunnioittavasti. Kokemus antaa lohdullista yhteenkuuluvuuden tunnetta ja se voi kantaa vaikeiden elämänjaksojen läpi.
Hienoa olisi, mutta kukaan ei voi olla koko ajan tuollaisella superkuuntelijan tasolla. Ei tarvitsekaan. Aivan yhtä tärkeää ihmiselle on löytää hiljaisuus ja kuunnella sitä. Tärkeää on löytää se paikka ja aika, missä kokee hiljaisuuden ja rauhoittumisen, kun ei tarvitse itsekään puhua. Ei suorittaa, eikä ratkaista mitään. Olla vain hetkessä, ja antaa Jumalan äänelle sijaa.
